Uskonnot Suomessa -
http://www.uskonnot.fi/uskonnot/view?religionId=39
Tulostettu: 19.11.2017 kello 21.37
Etusivulle  |  Uskonnot  |  Yhteisöt  |  Raportit

Suomen evankelis-luterilainen kirkko

muokkaa

Historia: Suomeen luterilaisuus saapui 1500-luvun alkupuolella Ruotsi-Suomessa aloitetun reformaation myötä. Merkittävin henkilö Suomen luterilaisessa uskonpuhdistuksessa oli Mikael Agricola (1510–1557). Agricola matkusti 1532 Wittenbergiin opiskelemaan Lutherin ja Melanctonin johdolla. Saksassa ollessaan hän aloitti suomenkielisen Uuden testamentin käännöstyön. Suomenkielinen Uusitestamentti ilmestyi vuonna 1548. Agricola oli keskeinen vaikuttaja Suomen uskonpuhdistuksessa ja suomen kirjakielen kehityksessä. (Pirinen 1991, 287-288.)

Västeråsin valtiopäivillä 1527 Ruotsi-Suomen kirkko käytännössä irtautui Rooman paavin hallinnosta ja tuli seuraavien vuosikymmenien aikana yhä enemmän riippuvaiseksi kuninkaasta. Luterilaiseksi valtakunta julistettiin ensimmäisen kerran vuoden 1544 valtiopäivillä. Ruotsi-Suomen reformaatio saatiin päätökseen vuoden 1593 Upsalan kirkolliskokouksen myötä. Tässä kokouksessa kirkon edustajat hyväksyivät tunnustuskirjakseen Augsburgin tunnustuksen sekä kolme vanhakirkollista tunnustusta, Apostolisen, Nikean ja Konstantinopolin sekä Athanasiuksen tunnustuksen. Samalla kirkon edustajat tuomitsivat katolilaisuuden, zwingliläisyyden, kalvinismin, uudestikastajat, sekä muut harhaopeiksi määrittelemänsä kristillisyyden muodot. (Laasonen 1991, 15-17.)

Tunnustuksellisesti yhtenäisen valtakunnan luominen oli 1600-luvulla sekä valtion että kirkon etu. Tämä johtui samalla vuosisadalla saavutetusta suurvalta-asemasta sekä pelosta katolisen kirkon valtapyrkimyksiä kohtaan. Vuoden 1617 Örebron valtiopäivillä annettiin ns. Örebron sääntö, joka kielisi maasta karkotuksen uhalla muun kuin luterilaisen uskon harjoituksen. (Laasonen 1991, 97.) Kirkosta tuli käytännössä 1600-luvun Ruotsi-Suomessa valtion laitos. Kirkon ja valtion lähempi yhteys aloitti Ruotsi-Suomessa samanlaisen puhdasoppisen luterilaisuuden ajan, kuin Keski-Euroopassa.

Keski-Euroopassa vaikuttanut pietismin rantautui myös Suomeen. Eri puolilla Suomea syntyi 1700-1800-luvuilla pietistisiä herätyksiä, jotka 1900-luvun vaihteessa vakiintuivat neljäksi herätysliikkeeksi. Näitä olivat: rukoilevaisuus, herännäisyys, evankelisuus ja lestadiolaisuus. Näiden lisäksi pietismin pohjalta syntyi 1900-luvulla uuspietistinen herätysliike, joka tunnetaan myös viidesläisyytenä. Tähän lasketaan kuuluviksi Suomen raamattuopisto, Kansanlähetys ja Kansan Raamattuseura. Näiden herätysliikkeiden lisäksi Suomen luterilaisessa kirkossa alkoi 1960-1970-lukujen vaihteessa vaikuttaa tänne levinnyt karismaattinen liike. (Suomen evankelis-luterilainen kirkko 2006.)

Valtaosa kirkon piirissä toimineista herätysliikkeistä on säilynyt osana evankelis-luterilaista kirkkoa. Merkittävimmän kirkosta eronneiden evankelisten herätysliikkeiden joukon muodostavat ns. Luterilaiset vapaaseurakunnat. Tähän joukkoon kuuluvat Suomen Vapaa Evankelis-luterilainen Seurakuntaliitto, Suomen Tunnustuksellinen luterilainen kirkko sekä Luterilaisen Sanan Yhdyskunta. (Heino 1997, 87-90.)

Kun Suomi liitettiin Venäjään, valtion ja kirkon tiiviin yhteyden kausi jatkui, vaikka tsaari tunnustikin ortodoksista uskoa. Syynä tälle olivat Napoleonin sotien jälkeen vaikuttaneet ns. Pyhän allianssiin ihanteet, joiden mukaan uusia vallankumouksia vastaan suojaudutaan parhaiten huolehtimalla alamaisten henkisestä ja aineellisesta hyvinvoinnista. Suomalaiset haluttiin myös pitää rauhallisena. (Murtorinne 1992, 15-18.)

Kirkon ja valtion yhteys alkoi 1800-luvun puolivälissä erkaantua. Syynä tähän olivat herätysliikkeiden sekä Euroopasta levinneen liberalismin vaikutus. Ajateltiin, että valtion ja yhteiskunnan yleiset päämäärät eivät voineet määrätä kristillisen kirkon toimintaa ja normeja. (Murtorinne 1992, 195-200.) Valtion ja kirkon toimintapiirit selkiytyivät vuoden 1869 kirkkolaissa. Luterilainen kirkko sai juridisen aseman ja oman päätöksentekoelimen kirkolliskokouksen (Murtorinne 1992 218-219). Vuoden 1919 hallitusmuoto määritteli Suomen tasavallan uskonnollisesti neutraaliksi ja Vuonna 1923 voimaan tullut uskonnonvapauslaki antoi kansalaisille vapauden erota evankelisluterilaisesta kirkosta tai muusta uskonnollisesta yhdyskunnasta ilman velvollisuutta liittyä mihinkään kirkkoon tai uskonnolliseen yhdyskuntaan. (Murtorinne 1995, 138, 140-142.)

Valtiokirkkojärjestelmää on vuosien saatossa asteittain purettu. Luterilainen kirkko on kuitenkin edelleen julkisyhteisö ja sen lainsäädäntö on osa valtion lainsäädäntöä. Kirkko myös osallistuu Suomessa edelleen laajasti yhteiskunnallisten tehtävien hoitoon. Niitä ovat kasvatustyö, sosiaalinen palvelutyö eli diakonia, hautausmaiden ylläpito, päihdetyö, väestökirjanpito, kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden rakennusten ylläpito, työ ulkosuomalaisten parissa sekä kansainvälinen apu. (Suomen evankelis-luterilainen kirkko 2006.)

Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului vuoden 2006 alussa 548 seurakuntaa. Hallinnollisesti nämä seurakunnat jakautuvat yhdeksään hiippakuntaan, joiden hengellisenä johtajana toimii piispa ja hallintoa sekä toimintaa ohjaa tuomiokapituli. Kirkon ylin päättävä elin on kaksi kertaa vuodessa kokoontuva kirkolliskokous. Arkkipiispa on kirkolliskokouksen ja monen muun kirkollisen elimen puheenjohtaja ja vastaa kirkon ekumeenisista ja ulkomaisista suhteista. Vuonna 2005 evankelisluterilaiseen kirkkoon kuului 4,4 miljoona ihmistä, 83 % suomalaisista. Suomen evankelis-luterilainen Luterilaisen maailmanliiton ja Kirkkojen maailmanneuvoston jäsen. (Suomen evankelis-luterilainen kirkko 2006.)

Tiedot päivitetty: 19.01.2007

Yhteys muihin uskontoihin muokkaa

Emouskonnot

Haarautumat

Lähteet muokkaa

Artikkelit

Ryökäs, Esko: Luterilaiset kirkot. Teoksessa Pekka Metso ja Esko Ryökäs (toim.) Kirkkotiedon kirja, 151-196. Helsinki: Kirjapaja oy, 2005.

Internet

Suomen evankelis-luterilainen kirkko: Suomen evankelis-luterilainen kirkko. , 2006. http://evl.fi/ [2006-12-20]

Kirjat

Laasonen, Pentti: Suomen kirkon historia 2 : vuodet 1593-1808. Porvoo: Werner Söderström, 1991.

Murtorinne, Eino: Suomen kirkon historia 3 : autonomian kausi 1809-1899. Porvoo: Werner Söderström, 1992.

Murtorinne, Eino: Suomen kirkon historia 4 : sortovuosista nykypäiviin 1900-1990. Porvoo: Werner Söderström, 1995.

Pirinen, Kauko: Suomen kirkon historia 1 : keskiaika ja uskonpuhdistuksen aika. Porvoo: Werner Söderström, 1991.